Nainen joka itkee kahvilassa

Reilu vuosi sitten avauduin tänne, miten pahalta äitienpäivä tuntui äidiksi haluavasta. Vuosi sitten toukokuussa olin todella epätoivoinen ja ajattelin, etten koskaan saisi kokea äitiyttä. Vaikka moni lasta toivova joutuu sietämään epävarmuutta ja taistelemaan asian kanssa paljon itseäni pidempään, koin silti nuo ajat todella raskaiksi. Minä halusin todella paljon ädiksi ja oli kammottavaa, kun en tiennyt, toteutuisiko tämä toiveeni koskaan. Jos tätä lukee joku asian kanssa taisteleva, toivotan vilpittömästi sinulle jaksamista vaikeaan tilanteeseesi! Koen olevani onnekas saadessani olla meidän vauvamme äiti. Arkemme ei ole aina pelkkää onnea ja auvoa, mutta olen joka päivä kiitollinen lapsestani. On kunnia-asia saada olla hänelle äiti. Vaikka varmasti jokainen haluaa tehdä joitakin asioita eri tavalla kuin omat vanhempansa, toivon voivani omalle lapselleni välittää  yhtä vahvasti oman rakkauteni häneen kuin mitä minun vanhempani ovat minulle osoittaneet. Minun ei ole koskaan tarvinnu

Synnytys jännitti minua etukäteen. Olin nimittäin todella huolissani siitä, miten vauva selviäisi synnytyksestä. Lisäksi pelkäsin, etten kestäisi supistuksia ollenkaan. Valmistauduin synnytykseen lukemalla siitä paljon; suosittelen muun muassa Kun synnytys pelottaa -kirjaa, vaikka ei kokisikaan varsinaista synnytyspelkoa. Keskustelin jonkin verran myös lähipiirin kokemuksista lähinnä sen vuoksi, että ymmärtäisin, miten eri tavoin synnytys voi sujua. Kirjasin etukäteen synnytykseen liittyviä ajatuksiani ylös varsin perusteellisesti. Tarkoitukseni ei ollut käsikirjoittaa synnytystä, mutta uskon siihen, että perusteellinen valmistautuminen helpotti omaa oloani. Minulla latenssivaihe oli jokseenkin lyhyt ja koin supistukset lähinnä pienenä jomotuksena. Supistukset voimistuivat aamuyöllä ja jo aamulla istuskelinkin jumppapallon päällä samalla, kun katsoin Supernanny Suomea Katsomosta. Supistukset voimistuivat ja sännöllistyivät vähitellen - vauhditin niitä käymällä kävelyllä. En ollut he

Niinhän siinä kävi, että vauva tuli ja vei mukanaan. Nyt vasta hänen ollessaan noin kolmen kuukauden ikäinen minusta tuntuu siltä, että ehdin hetkeksi istahtaa blogin ääreen. Meidän vauvamme ei nimittäin ole ollut sitä mallia, joka pelkästään syö ja nukkuu. Päinvastoin, olen tehnyt ison työn ottaessani selvää, miten voin tukea hänen untaan parhaalla mahdollisella tavalla. Kirjoittelen tästä uniasiasta tarkemmin myöhemmin, sillä en usko olevani ainut sen kanssa kamppaileva vanhempi. Myös synnytyksestä ja siitä palautumisesta kerron vielä erikseen myöhemmin. Pähkinänkuoressa voin kuitenkin todeta synnytyksen sujuneen peloistani huolimatta hyvin; se oli ensisynnyttäjäksi varsin nopea ja lopputuloksena syliini laskettiin elävä vauva. Ja hän on aivan ihana! Synnytyksen jälkeen olin todella herkillä, sillä imetyksessä oli haasteita. Varmasti myös baby blues nosti päätään ensimmäisten päivien ja viikkojen aikana. Kun soppaan lisätään vielä kipeä keho ja väsymys, voin todeta, että ei ole